Syksyä ovat puhuttaneet lasten huostaanotot. Asian ytimeen ei kuitenkaan ole päästy. Ydintä olisivat sellaiset kysymykset kuin että miksi meillä on niin paljon huostaanottoja, voiko huostaanotto olla joskus virhe, mitä pitäisi tehdä aikaisemmin, mitä ero vanhemmista vaikuttaa lapsen kehitykseen (ovat vanhemmat sitten suomalaisia tai ranskalaisia), millainen koulutus sosiaalityöntekijältä vaaditaan, onko tutkinnon taso tärkeämpi kuin sen sisältö. Lastensuojelu kuuluu alueisiin, joissa laatukeskustelu avautuu hetkiseksi, mutta sulkeutuu nopeasti toteamuksiin, että alalla tehdään kiireen keskellä niin uhrautuvaa ja pyyteetöntä työtä pienellä palkalla, että vain ilkeät ihmiset etsivät työstä vikoja.
On muitakin aloja, joilla laatukeskustelu salpautuu emootioihin. Kuohuvat tunteet tekevät myös päivähoidon laatukeskustelun mahdottomaksi. Media nostaa esiin marginaalisia tapahtumia, kuten pakkosyötettyjä ja tuoliin teipattuja lapsia. Syntyy lyhytaikaisia kohuja, mutta ei laatukeskustelua, koska kukaan ei kuvittele tapausten edustavan suomalaista päivähoitoa. Laatu koskisi sellaisia asioita kuin päiväkotien vaihtelevaa tasoa, ammattitaitoisen ja riittävästi koulutetun henkilökunnan määrää ja varhaiskasvatussuunnitelman todellista toteutumista, lapsiryhmien kokoa. Tieto lapsen kehityksestä on radikaalisti lisääntynyt viimeaikaisen tutkimuksen ansiosta. Moni asia, jota jokin aika sitten pidettiin hyvänä päivähoidon käytäntönä, ei uusimman tutkimuksen valossa sitä ole. Tästä tulisi julkisuudessa keskustella. Tällainen keskustelu on kuitenkin valmiiksi tuhoon tuomittu. Jokaisen päivähoidon laadun perään huutelijan kainalossa nähdään ketunhäntä: hän haluaa naiset kotiin.
Vanhemmatkaan eivät aina näe päivähoitoa veroilla kustannettuna yhteiskunnan palveluna, jolta he voivat odottaa uusimman tutkimustiedon mukaista laatua, samaa jota he vaativat terveydenhoidolta. Se nähdään hyväntekeväisyytenä, josta erityisesti naisten tulee olla yhteiskunnalle kiitollisia. Analyyttisesti ja kriittisesti muita asioita tarkastelevat äidit hyväksyvät tässä laadun kriteereiksi sen, että lapsi meni hoitoon mielellään, vilkutti, ja hoitaja hymyili. Eräs äiti totesi päivälehden haastattelussa, että hänen pienen lapsensa päiväkotiryhmä on aivan liian suuri, ”mutta pitää olla realisti. Ei kunnalla ole varaa muuhun”. Miten saataisiin sama nöyryys terveydenhoitoon? ”Tiedän, että minun pitäisi päästä kiireesti leikkaukseen, mutta pitää olla realisti. Ei kunnalla ole varaa hoitaa kaikkia sairaitaan.”
Puhe laadusta on myös ohjattu syyllistämään vanhemmat, siis palvelun käyttäjät, ei niiden tarjoajat. Kuka ajattelee, että terveydenhoitopalveluita ei saa kritisoida, etteivät niitä käyttävät potilaat syyllisty, vaan kritiikin osoite on palvelun järjestäjä.
Mitä tapahtuisi, jos näillä hoivan alueilla siirryttäisiin emootioista asiaan, ja uhrautumisen ja tunnollisuuden sijasta puhuttaisiin tiukasti laadusta? Jos naisten epäsolidaarisuus toisilleen hetkeksi katoaisi, ja he vaatisivat yhteisessä rintamassa riittävää tukea perheille ennen huostaanottoa, riittävästi lastentarhanopettajia, heille kunnollista palkkaa, osa-aikatöitä pienten lasten vanhemmille, kotihoidontukea sen vaihtoehdon valinneille, oikeutta varhaiskasvatukseen myös kotona hoidetuille lapsille. Poliittinen kenttä menisi raiteiltaan. On turvallisempaa ylläpitää emootioita ja naisryhmien vastakkainasettelua. Laatu saattaisi tarkoittaa myös uhrautumisen sijasta korkeampaa palkkaa vaativasta työstä.
Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.
Kuva: Pixmac
Julkaistu Lääkärilehdessä 43/12.
