ADHD-epäilyt täyttävät lastenpsykiatrin vastaanoton. Tapaan viikoittain vanhempia, jotka pyytävät tarkistamaan, onko lapsella ADHD vai ei.
Alkuasetelma on yleensä selkeä. Lapsi liikuskelee luokassa levottomasti. Keskittyminen tarkoituksenmukaiseen keskeytyy kaiken aikaa. Opettajan kolme kehotusta kaikuvat kuuroille korville. Puhuttelun päälle puhutaan puuta heinää. Tämä toistuu kuukausia. ADHD-epäily herää, syystäkin. Vanhemmat rastittavat oirekyselyn ruudut ja googlaavat. Epäily vahvistuu: tarkkaavuuden ongelmia. Auttaisiko lääke?
Päättelyketju on looginen, mutta alati kapeutuva. Lopulta vanhemman, opettajan ja ehkä lääkärinkin päähän mahtuu enää yksi kysymys: ADHD vai ei-ADHD? Muut lapsen käytöksen mahdollisesti selittävät tekijät unohtuvat, samoin kuin lapsen oman näkemyksen kuunteleminen.
Sillä kaikki mikä kiitää ei ole ADHD:ta. Tai kuten tanskalainen lastenpsykiatri Soren Hertz ilmaisee asian: ”ADHD – nuo neljä kirjainta häiritsevät uteliaisuuttamme”.
Siksipä utelias lääkäri kysyy: kuka määrittelee huomion tarkoituksenmukaisen kiinnittämisen kohteen? Onko se opettaja, vanhempi vai lapsi itse? Onko tarkoituksenmukaista opetella murtolukuja vai kytätä luokan söpöintä poikaa?
Miten temperamentti huomioidaan impulsiivisuutta arvioidessa? Entä tapakasvatuksen erot: kaikissa perheessä ei opeteta lasta odottamaan omaa puheenvuoroa.
Missä kulkee lapsen luonnollisen, tarpeellisen liikehdinnän raja? Miten aikuinen sietää levottomuutta? Miten hyperaktiivista on lapsen arki? Miten lasta on kannustettu kestämään tylsyyttä tai ajoittain toisten tahtoon taipumista?
Erotusdiagnoosit, kuten mieliala- ja ahdistushäiriöt sekä laaja-alaiset kehityshäiriöt, on huomioitava. Kliininen kokemus on opettanut ADHD:ta muistuttavan olemisen tavan syntyvän myös unenpuutteesta, ylimitoitetusta ruutuajasta tai jatkuvasti lasta ojentavasta kasvatusasenteesta. Turvattomuus ja selkeät traumatkin aiheuttavat ylivirittyneisyyttä, keskittymiskyvyttömyyttä ja unihäiriöitä. Näiden arviointiin ei riitä opettajan rastittama kaavake, vanhempien kertahaastattelu ja lapsen havainnoiminen.
Lääkärin työn vahvin ohjenuora lienee edelleen ”primum non nocere”. ADHD on vaativa diagnoosi, jonka kanssa saa olla tarkkana. Oikeaan osunut diagnoosi tuo usein perheelle helpotuksen, mutta virhearvio voi peittää lapsen hädän alleen vuosiksi.
Vanhempien tai opettajien ei tietenkään voi olettaa tätä kaikkea tietävän. Diagnostiikka on lääkärien hommaa.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Kuva: Mikko Käkelä
